Friedman sai kiinnostuksen herättämään uudelleen rahan tarjontaa ja erityisesti rahan kvantiteettiteoriaa kohtaan. Hän kyseenalaisti 1970-luvulle asti vallinneen keynesiläisen talouspolitiikan. Friedmanin empiirinen ja teoreettinen tutkimus tukivat näkökulmaa, jonka mukaan rahan määrän lisäys voi elvyttää taloutta lyhyellä aikavälillä, mutta pitkällä aikavälillä se vaikuttaa lähinnä hintatasoon eli kiihdyttää inflaatiota. Tämän näkemyksen oli esittänyt aikaisemmin muun muassa Georg Simmel.

Friedman oli monetaristisen koulukunnan tunnetuin kannattaja. Hän väitti, että inflaation ja rahan määrän välillä on pysyvä riippuvuus ja että keskuspankki voi hallita inflaatiota säätelemällä rahan tarjontaa. Friedman katsoi, että finanssipolitiikalla ei ole roolia talouden kokonaiskysynnän säätelyssä. Hallituksen roolia talouspolitiikassa tuli hänen mukaansa rajoittaa selvästi. Tämän tavoitteen toteuttamiseksi Friedman vaati itsenäisiä, valtiovallasta riippumattomia keskuspankkeja.

Friedman kehitti myös kulutusteoriaa. Vuonna 1957 hän esitti pysyvän tulotason hypoteesin (engl. permanent income hypothesis), jota hän itse piti parhaana tieteellisenä työnään. Sen mukaan kuluttajat eivät muuta kulutustottumuksiaan, vaikka käteen jäävä ostovoima muuttuisi tilapäisesti, vaan olettavat ostokykynsä pysyvän vakiona.

Merkittävä saavutus oli myös hänen esittämänsä Phillipsin käyrän kritiikki ja luonnollisen työttömyysasteen käsite (engl. natural rate of unemployment) vuodelta 1968. Tämä Friedmanin niin sanottu luonnollinen työttömyysaste eli NAIRU on todellisuudessa hallituksille asetettu vaatimus olla parantamatta työllisyyttä elvyttävin toimin, sillä hänen mukaansa työllisyyden edistämiseen tarvittava raha kiihdyttää inflaatiota. Sen sijaan Friedman ja monetaristit katsovat, että sosiaaliturvan purkaminen ja minimipalkkojen poistaminen johtavat tilanteeseen, jossa työttömällä on kannustin työllistyä ja työnantajalle on halvempaa palkata lisää työntekijöitä. Lähde: Wikipedia